Olympuksen rauniot

Aikoja sitten, kun Rakel löysi tiensä pyhälle mäelle, jumalat olivat jo menneet. Mikä heidät ajoi ja minne? Tuuli tietää.

Rakel kaivoi kylmiä raunioita, raapi marmoria, ja löysi mustan, lämpimän kiven. Rakel otti kiven nokkaansa ja sukelsi pilvien läpi kohti maata.

Matkalla kivi alkoi kuumeta. Mitä kauemmas kodistaan se vietiin, sitä suuremmaksi nousi tuli sen sisuksissa. Kivi painoi yhä enemmän ja aavikon kurjat näkivät pyrstötähden lyövän maankuoren läpi siinä vuoristossa, joka on Kuusilukosta etelään aavikon toisella puolen.

Kauan kiersivät tarinat siitä tähdestä, ja kauan vuori hönki outoja olioita aavikolle. Mutta Rakel, nuori korppi, ehti unohtua mielistä.

The Ruined Olympus

Ages ago, when Raquel found her way up the holy hill, the gods had already deserted. What drove them and where? Wind only knows.

Raquel rummaged the ruins of cold marble and found a black, warm stone. She took it in her beak and dove through the clouds towards the earth.

On the way down the stone gained heat. The further it was taken from home, the more the furnace in its guts rose. The stone got heavier and the wretched of the desert saw a falling star strike through the earth's crust in that mountain range that lies south of Six Locks across the desert.

The stories of the star were told for a long while and the breath of the mountains sent many strange beings to the desert. But Raquel, the young raven, was forgotten.